Olen hengissä. Olenhan?

Muutaman viikon päivityskatko muuttui kuukausiksi...
Olen halunnut kirjoittaa, jakaa elämääni muiden kanssa. En ole vain jaksanut.
Yksinhuoltajuus, uusi kaupunki, täydellinen elämänmuutos töineen, kouluineen, päiväkoteineen on imenyt minusta kaiken. Rehellisesti sanottuna tämä on ollut vaikeampaa kun osasin koskaan aavistaa.
Kamppailen itseni ja tunteideni kanssa.. Kaipaan kaikkea vanhaa, sitä vanhaa tuttua elämää. Kaipaan Helsinkiä jatkuvasti, samalla lailla kun kaipasin Tamperetta sillon ennen. Olen aina väärässä kaupungissa.
Kaipaan kaikkia ihmisiä, eniten rakkainta ystävääni ja hänen ihania lapsia. Kaipaan kolmatta osapuolta, entistä. Olisi joku jonka kanssa jakaa elämä, ilot, surut.

Kesä meni ihan kivasti.. sain olla kesä- ja heinäkuun kotona lapsen kanssa, oli uusi asunto jota laiteltiin innolla.. Elokuussa alkoi työt ja päiväkoti. Silloin se kaikki tuli tajuntaani.. Loppui leikit, alkoi Tosielämä.
Lapsi on sopeutunut hyvin uuteen vaiheeseen elämässä, päiväkodissa olemiseen. Minä en. Kaipaan kotiäiti-aikaa, sitä vapaata elämää. Nyt kaikki on liian aikataulutettua, turhan kiireistä. Kärsin kun en saa olla lapseni kanssa, silloin kun haluan.

Pimeys lannistaa.. talvi on jo aistittavissa. Odotan joulua ja lunta. Silloin on asiat paremmin, kun saa loman ajan olla rakkaiden luona.. toisaalta joulu kauhistuttaa. Kolmas, kaiken koossa pitävä osapuoli puuttuu, miten selvitään?

En pysty lisäämään kuvia teksteihini, koneessani on jotain vikaa.
Ajattelinkin siihen asti, kun saan asian korjattua, pitää tätä lähinnä päiväkirjanani.. Johonkin pitää alkaa purkamaan tätä myttyä.